Omat tarpeet osana perhettä

Monet saattavat muistaa muumeista tutun jakson, jossa muumimamma lähtee pois muumilaaksosta, retkelle etsimään uusia ainesosia kokkailuihinsa isoäidin reseptikirjan avulla. Sillä aikaa muu perhe jää hämmentyneenä keskenään kotiin muumitaloon – siivoamaan ja tekemään kodin askareita. Jakso kuvastaa hyvin perheenjäsenten välisiä suhteita ja muodostuneita roolituksia, jossa jokainen herkästi ajautuu olettamaan asioiden etenevän aina tietyllä lailla. Kun muumitalon sydän – muumimamma – poistuu hetkeksi, täytyy paikalle jääneen perhesysteemin muotoutua uudelleen pärjätäkseen.

Joskus sanotaankin, että jonkin arvon ymmärtää vasta kun sen menettää.

Perhesysteemissä usein vakiintuvat tietyt toimintatavat ja arki rakentuu sen ympärille. Pyykit pesee totutusti äiti, isän vaihtaessa auton renkaat. Kumpikin voi tahoillaan kokea tyytymättömyyttä roolistaan, tai kokemusta siitä ettei tule riittävällä tavalla arvostetuksi, tai tekemisillään nähdyksi. Ihmisen ydintarve on tulla kuulluksi ja nähdyksi – hyväksytyksi omana itsenään, ei vain tekemisten ja suoritteiden kautta. Omia tarpeitaan voi kuitenkin olla vaikea sanoa ääneen, jolloin saattaa tulla jääneeksi sellaisen illuusion vangiksi jossa toisen pitäisi ja tulisi ymmärtää, mistä minä tulen ja millaisin miettein.

Lapsena totumme usein siihen, että meidän tarpeitamme yritetään ymmärtää ja tavoittaa aktiivisesti vanhemman toimesta, ja tämä onkin vanhemman yksi tärkeimmistä perustehtävistä. Mentalisaatio, eli kyky kannatella toisen mieltä omassa mielessä, pyrkiä tavoittamaan toisen kokemusta ja ymmärtää toisen näkemystä, on ihmisyyden peruslähtökohtia. Aikuisuuteen kasvettaessa tulisi kuitenkin oppia sanoittamaan omia tarpeitaan ääneen itse, sen sijaan että jäisi passiivisesti odottamaan että muut näkisi ne sanomatta.

Tämä ei kuitenkaan ihmissuhteissa useinkaan mene näin, vaan olemme osa perhesysteemiä erilaisin sanomattomin odotuksin ja tarpein. Arjessa herkästi tulkitsemme toisiamme ja jätämme omia tarpeitamme sanomatta, tai sanomme niitä epäsuorasti. Samalla tulemme rakentaneeksi itsellemme tarinaa jossa emme koe olevamme läheisillemme riittävän tärkeitä, koska tarpeitamme ei kohdata.

Mihin tällöin unohtuu meidän oma vastuumme osana perhesysteemiä? Mitä tapahtuisi, jos pysähtyisimmekin sen sijaan skannailemaan itseämme, kohtaamaan omia tarpeitamme ja sanomaan niitä ääneen ? Puhuisimme itsestämme käsin, syyttämättä toista.

Palataan vielä muumilaaksoon. Jotta ei tarvitsisi lähteä perheestään pois tullakseen näkyväksi, olisi tärkeää muistaa pysähtyä tärkeimpiemme äärelle myös arjessa; sanoittaa omia tarpeitamme, kysyä ja kuunnella kuulumisia ja kohdata niitä lähimpiä.

Anu Vesaniemi
Pari- ja perhepsykoterapeutti