Yksinäisyydestä kohti parantavaa yhteisöllisyyttä – Art makes me stronger, osa 3

Herätyskelloni soi klo.5.55. Olen armollinen itselleni ja torkutan vielä viisi minuuttia. Huone on pimeä, kun nousen viimein kylkiasentoon ja lopulta ylös sängyn viereen. Vedän nopeilla tempaisuilla villasukat jalkoihin ja hiihdän puolinukuksissa keittiöön. Talo on pimeä. Ajattelen ohimennen, että sokkonakin ihan hyvin osaisin tämän reitin makuuhuoneesta keittiöön. Tavarat ovat tutuilla paikoillaan. Tämä on kotini. Kahvintuoksu keittiössä herättää lopulta kehoni taas tähänkin uuteen päivään. Reissumiehen kylkeen vielä paistettu kananmuna, kalkkunaleikettä, juustoa ja salaatin lehti.

Aamu-uutisissa kerrotaan taas kerran vakavia. Näen nopeita välähdyksiä aseistetuista joukoista ja heidän ohitseen ryntäävistä siviileistä. Alkaa paleltaa, kun mietin noiden ihmisten elämää sodan jaloissa. Lempeä kahvin tuoksu keittiössäni muuttuukin pian kitkeräksi jälkimauksi kieleni päälle.

Elämä ei läheskään aina kohtele meitä ihmisiä oikeudenmukaisesti tai reilusti. On inhimillistä kärsimystä ja pahaa oloa. On kiirettä ja tekemättömiä töitä. On myös työttömyyttä, irrallisuuden kokemusta ja ahdinkoa. Juuri nyt suomalainen yhteiskuntamme kärsii läpi ikäluokkien massiivisesta yksinäisyydestä. Liiallinen ja pitkäkestoinen yksinäisyyden kokemus voi vaikuttaa hyvinkin lannistavasti omaan osallisuuden ja pystyvyyden kokemukseemme. Liiallinen yksinäisyyden kokemus ja eristäytyminen muista ihmisistä voi vaikuttaa psyykkiseen vointiimme hyvin negatiivisesti.

Todellisuudessa yhteiskunnassamme tarvitaan kuitenkin meitä kaikkia. Sinun ja minun panokset yhteisen, hyvän ja paremman yhteiskunnan eteen ovat tärkeitä. On olemassa virheellinen ja sitkeä harha siitä, että ihmisen tulisi selviytyä aina yksin kaikesta. Länsimainen ajattelutapamme voi köyhdyttää yrityksemme tutustua muihin ihmisiin ja osallistua yhteisiin talkoisiin. Lannistumme usein liian nopeasti, jos kaikki ei onnistukaan heti tässä ja nyt. Elämän eri vaiheissa kuitenkin usein tarvitaan sitkeyttä ja periksiantamattomuutta. Jos nyt on vaikeaa, tiedän ettei tämä kestä ikuisuutta. Harjoittelemalla ja myös toisinaan epäonnistumalla ihminen oppii uusia taitoja.

Yksinäisyyden tehokkaana vastalääkkeenä toimii parantava yhteisöllisyys. Olemme yksilöinä osa aina jotakin isompaa kokonaisuutta. Elämme yhteisöissä läpi elämän. Tarvitsemme toisia ihmisiä ja vuorovaikutusta toistemme kanssa. Elämme joka tapauksessa varhaisesta lapsuudesta aina vanhuuteen asti erilaisissa joukoissa. Käymme koulua ryhmissä ja opiskelemme ammattiin porukoissa. Ihmisenä olemisen ytimeen kuuluukin olennaisesti yhteisöllisyyden kokemus ja sen kaipuu. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen tarvitsee läsnäoloa ja vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Jotta voimme rakentaa itsestämme ehyen minän, tarvitsemme peilipintaa itseemme toisten ihmisten kautta.

Vaikka puutteiden lista arjessamme voikin usein olla loputon, kysymys siitä mihin tänään itse suuntaan huomioni on kuitenkin merkityksellinen oman jaksamisen kannalta. Suuntaanko minä itse huomioni tänään negatiiviseen, voimia vievään ja kuluttavaan? Käytänkö energiaani epäolennaiseen ja turhaan asioiden vatvomiseen? Rajaanko oman tilani vai hakeudunko yhteyteen muiden ihmisten kanssa? Suuntaanko huomioni tämän hetken luomiin mahdollisuuksiin? Rakennanko minä rauhaa vai haastanko itseäni jatkuviin konflikteihin? Haluanko nähdä itseni tänään arvokkaana ja annanko muille rauhan olla omana itsenään? Huomaanko itse itsessäni omat vahvuuteni ja oman erityislaatuisuuteni? Miten osallistun tänään yhteisen hyvän elämän luomiseen ja ylläpitoon omassa yhteisössäni?

Omalla asenteellani on merkitystä. Arvot ja asenteet ohjaavat omaa käyttäytymistäni. Muutos ja kehittyminen on aina mahdollista, läpi elämän. Realismia on kuitenkin myös sen tajuaminen, että virheitä tapahtuu kaikille, myös minulle. Tarkastelemalla tänäänkin omaa asennettani suhteessa muihin ihmisiin ja havainnoimalla omia toimintatapojani arjessa, voin vähitellen opetella käyttöönottamaan myös uusia toimintamalleja arjessa. Joskus vanhoista ennakkoluuloista ja olettamuksista on syytä luopua. Muutos on avoimuutta ja vapautta nähdä asiakokonaisuudet eri kanteilta ja näköaloilta. Minä itse voin vaikuttaa oman elämäni suuntaan ja kehitykseen, olivatpa ulkoiset olosuhteet millaiset tahansa.

Yksinäisyydestä kohti parantavaa yhteisöllisyyttä on seitsenosaisen Art makes me stronger -blogisarjan kolmas osa.

Tässä blogisarjassa käyn läpi arjessani esille nousseita pohdintoja liittyen hyvinvointiin, onnellisuuteen sekä toivoon. Pohdin yhteisöllisyyden merkitystä mielenterveyden kannalta. Kiinnitän arjessani huomioni usein pieniin, kiinnostaviin yksityiskohtiin. Haaveilen suurista ja unelmoin isosti. Tavoitteeni on tässä blogisarjassa tuoda esille myös ekspressiivistä taideterapiaa, työnohjausta ja pohtia niiden mahdollisuuksia mielenterveyttä edistävinä ja ylläpitävinä toimina.

Blogisarjan kirjoittaja Janiika Salo toimii Väestöliiton Terapiapalveluiden taideterapeuttina sekä työnohjaajana.