Elämää tässä ja nyt

Joulupäivänä sain surullisen uutisen, joka sai minut pohtimaan elämää ja kirjoittamaan ajatuksistani.

Tapasin minulle hyvin rakkaan ihmisen. Hänet oli siirretty hoitokotiin sairastumisen myötä. Olin jo aiemmin saanut häneltä sodanaikaisen kirjeenvaihdon enoni ja hänen vanhempiensa väliltä. Enoni oli pienenä poikana sotalapsena Ruotsissa ja kirjeet sijoittuvat siihen aikaan. Nuorempaa minua tämä kirjeenvaihto ei olisi kiinnostanut, minulla kun oli koko ajan kiire muualle, sillä elämä oli toisaalla –ja sinne pääsi vähintäänkin taksilla. Nyt kirjeiden merkitys oli minulle arvaamattoman suuri. Ne olivat matka menneeseen itkun kera.

Yhtään sen enempää minua ei nuorena kiinnostanut oleilu hiljaisuudessa. Hiljaisuuden korkein mitta oli kotipaikkakuntani Kylmäkoski. Hiljaisuus oli ahdistavaa, se ei ollut yhtään mitään. Nykyään mikään ei ole sen ihanampaa kuin hiljaisuus ja hämäläinen hitaus.

Tämä keski-iän loppupuoli ennen vanhuutta on ihanaa aikaa. Saisinpa vain takaisin nuoruuden kivuttoman kehon, fyysisen jaksamisen ja kaikkivoipaisuuden tunteen. Takaisin en sen sijaan halua nuoruuden epävarmuutta enkä riippuvuuden tunnetta siitä, mitä kaverit ovat mieltä. 60-luvulla syntyneenä ihannoin muiden mukana yksilöllisyyttä ja toisaalta noudatin kaikkea koodistoa, mitä sen ajan nuorille tarjottiin. Olisi silti mukavaa tavata taas nuoruuden ystäviä, niitäkin, joita en aktiivisesti enää tapaa. Muisteltaisiin yhdessä uskoa aatteisiin, halua muuttaa maailmaa ja tietysti muotia, jossa leveät farkun lahkeet lepattivat. Kaipaan koulukavereitani ja onneksi Marja, Sirkka ja Eila ovat olemassa, siellä Kylmäkoskella.

Nyt on ihanaa olla keski-iän loppupuolella. Enää ei tarvitse huolehtia siitä, mitä muut ajattelevat. Voin ajatella mitä ja miten haluan. Voin elää oikeasti omaa elämääni, omalla tavallani. Innostustani en ole menettänyt, kierrokset nousevat yhä helposti. Sisälläni asuva nuori Tarja ei ole antanut periksi kyynisyydelle –vaikka joskus olisi ehkä ollut aihettakin.

Elämä ei ole aina ollut helppoa, mutta ei siitä kannata tehdä liian vaikeatakaan. Pyrin pitämään huolta itsestäni ja läheisitäni, kuten kirjoituksen alussa mainitsemastani rakkaasta ihmisestä. Pyrin sanomaan kauniit ja rohkaisevat sanat nyt eikä sitten joskus. Pyrin kiittämään ja antamaan anteeksi, erityisesti itselleni. ”Sori siitä!” ei enää riitä. Pyrin ajattelemaan mitä minulla on, en sitä, mitä minulta mahdollisesti puuttuu. Pyrin olemaan realisti, mutta en enää oksennukseen asti.

En tee enää uuden vuoden lupauksia rikottavaksi.

Tarja Santalahti
Johtava psykoterapeutti
Väestöliiton Terapiapalvelut