Rakkaus, joka sattuu: vaikea suhde aikuiseen lapseen

Jonain päivänä rakas lapseni on aikuinen. Toivon hänen jokaiselle askeleelleen ja valinnalleen onnea, rakkautta, valoa ja onnistumista. Toivon, että voin olla hänen tukenaan, ja myös toivon, että hän kulkee kanssani elämänpolkua tuoden iloa ja väriä elämääni. Sanotaan että, ”pienet lapset ja pienet murheet, isot lapset ja isot murheet”. Lausahdus tuntui ärsyttävältä silloin aikoinaan, keskellä valvottuja öitä ja nestemäisiä antibiootteja ja kipulääkkeitä.

Vähitellen perheissä jäävät taakse pikkulasten vaivat, päästään murrosiän myrskyihin tai pieniin tuulosiin liittyen jo nuoreksi kasvavan lapsen itsenäistymiseen. Niissä seilataan parhaimman lokikirjan mukaan, joka kulloinkin on saatavilla. Toiset perheet menevät intuitiolla, tilanne kerrallaan. Toiset lukevat oppaita ja osallistuvat vertaisryhmiin ja nettikeskusteluihin siitä, että miten kussakin perheessä seilataan nuorison kanssa, pohditaan vaikkapa sitä, mihin aikaan pitäisi elämää harjoittelevan miehistön jäsenten saapua emäalukseen ja kömpiä hytteihin. Teini-ikä on tärkeä vaihe, jossa itsenäistytään ja muodostetaan omaa yksilöllisen identiteetin suuntaviivoja. On tavallista, että sekin etenee epätasaisesti: välillä nuori vaikuttaa hyvin itsenäiseltä asioissaan, välillä on tarve palata saamaan hoivaa ja tukea jopa enemmän, kuin vanhemmat osaavat odottaa.

Sitten he ovat aikuisia. Heille voi tulla yllätyksenä, että elämä on välillä vaikeaa. Enää äiti tai isä ei voi suukotella pipiä pois, eikä enää perheen keskiset lättykestit auta silloin, kun on jäänyt ilman kaveria tai on muuten tullut paha mieli. Mikään entinen, helpottava keino ei enää pädekään. Aikuisen tai aikuistuvan nuoren itse ottaa vastaan elämän vaikeudet ja raskaat tunteet. Joskus perhetilanne on voinut olla sellainen, että tavallisesta arjesta selviytymisen taitoja ei ole riittävästi päässyt kertymään nuorelle aikuiselle, tai omiin tunteisiin ei ole päässyt tutustumaan, tai niihin ei ole saanut riittävää tukea.

”Me oltiin ihan tavallinen perhe”, saattaa sanoa aikuisen lapsen vanhempi, joka on kuullut lapsensa syytöksiä siitä, että on tullut väärin kohdatuksi tai huonosti hoidetuksi lapsena. Toisinaan syytökset voivat tulla aivan ”puun takaa”, joskus taas vanhempi voi tunnistaa oman vaikean elämänvaiheen menneisyydestään ja tunnistaa riittämättömyytensä suhteessa sen hetkiseen vanhemmuuteensa. Vanhemman mieleen saattaa tulla, kuinka hän kanniskeli itkevää pikkuistaan yökaudet, kun tällä oli vaivoja. Hän saattaa muistaa tuhannet iltasadut, mäen laskut, läksyavut, mökkireissut, huvipuistovierailut, yhteiset leikit ja sylihetket. Aikuinen lapsi sanoo ehkä, ettei juuri muista mitään hyvää tuosta ajasta tai vähättelee hyviä muistoja. Hänen kokemuksensa ehkä värittyy selvästi synkeämmillä väreillä. Aikuinen lapsi saattaa sanoa, että vanhemman toiminta hänen varhaisissa vaiheissa on syy hänen huonovointisuuteensa nyt aikuisena.

Meillä vanhemmilla on usein käsitys siitä, kuinka jälkikasvumme kannattaisi elää. Meillä on ajatus siitä, millaisen puolison hänen pitäisi saada, mihin ammattiin kouluttautua, kannattaako asua vuokralla vai säästää omaa asuntoa ja niin edelleen. Lapsemme saattavat tehdä valintoja, jotka ”tiedämme” jo valmiiksi vääriksi. Hän ehkä velkaantuu, pysyy puolison kanssa, joka kohtelee häntä huonosti, käyttää päihteitä, valitsee alan, jonka arvioimme hänelle epäsopivaksi. Huomaamme ehkä, että jälkikasvumme ei kuuntele meitä ja neuvojamme. Sitten, kun he joutuvat vaikeuksiin ja ahdistuvat, puoleemme käännytään, ehkä apua tarvitsen, ehkä menneisyyden asioista syyttäen.

Mistä on hyötyä silloin, kun kahden sukupolven ristiriidat pulpahtavat esiin? Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Kumpikaan ristiriidan osapuolista ei voi tehdä yksin riittävän hyviä keskinäisiä suhteita. Toisinaan voi olla tilanne sellainen, että on hyvä etsiä pinta-ala, jolla tullaan toimeen, eikä puhua kaikkia asioita halki. Osapuolten koetut todellisuudet voivat olla kaukana toisistaan, kun pohditaan menneitä tapahtumia. On kuitenkin tärkeää, että riittävä keskinäinen kunnioitus saadaan aikaan. Toista osapuolta ei saa kohdella huonosti. Huonoon kohteluun ei ole oikeutta myöskään aikuisella lapsella, joka kokee, että elämän vaikeudet ovat vanhempien syytä. Jos keskinäinen luottamus on olemassa, asioista voidaan keskustella, kun se koetaan tarpeelliseksi. Joskus on hyvä keskustella niistä perhepsykoterapeutin tai psykoterapeutin läsnä ollessa. Näin on etenkin silloin, kun suhteita kuormittaa katkeruuden tunteet ja käsittelemättömät ristiriidat. Terapeutti voi auttaa siinä, että toisaalta kokemuksia ja tunteita kuullaan, kumpaakin osapuolta kunnioittaen. Parhaimmillaan voidaan löytää ymmärrystä molempien kokemuksiin ja keskinäinen yhteys voi jälleen syntyä, ehkäpä jollain uudella tavalla.

Edellinen sukupolvi, joka on tämän päivän nuoret ja keski-ikäiset aikuiset kasvattaneet, ovat eläneet maailmassa, joissa on monet asiat olleet eri tavalla ja kasvatuksestakin on ajateltu toisin. Hyvin monet meistä vanhemmista on ajatellut, että ”me emme toista vanhempiemme virheitä, me kasvatamme lapset niin, että heistä tulee onnellisia ja vahvan itsetunnon omaavia”.  Ajattelemme itse ehkäpä, että lastemme elämä on täytetty rakkaudella ja he ovat saaneet kaiken mitä tarvitsevat, ja enemmänkin.  On vaikeaa nähdä sitä, että lapsellamme on elämässään kärsimystä. Miten osata ja jaksaa kulkea lapsemme rinnalla vaikeissa hetkissä? Aikuisen lapsen vaikeat tunteet satuttavat vanhempaa. Lapsi on aina oma lapsi, vaikka hän on jo aikuinen.

Elämässä, ihmisen kasvussa ja kyvyssä selviytyä on monta muuttujaa ja vaikuttavaa tekijää, jotka vaikuttavat ihmisen mielenterveyteen sekä kokemukseen hyvinvoinnistaan ja kyvyistään. Emme edes tiedä kaikkia tekijöitä. Ainakin tiedossa on, että geenit, kasvuympäristö, kaveripiiri, sattuma, koulumenestys, ravintotekijät sekä yksilön omat kiinnostuksen kohteet vaikuttavat siihen, miten elämässä tulee pärjäämään ja minkälaisia kokemuksia saamaan. Joskus tapahtuu niinkin, että yksilö saa vähän ”heikot kortit” monen asian suhteen ja silti kokee, että elämä on rikasta ja kiinnostavaa ja omat vanhemmatkin ovat rikastuttaneet sitä omalla epätäydellisellä tavallaan. Jokaisen on otettava jossain vaiheessa vastuu omasta elämästään ja omasta riittävästä onnellisuudestaan. Joskus siihen voi kuulua myös se, että aikuinen lapsi ottaa etäisyyttä omiin vanhempiinsa. Miten siitä voisi kommunikoida niin, ettei loukkaa vanhempiaan? Ehkäpä jotenkin siten, että kertoo syyllistämättä siitä, mitä juuri nyt tarvitsee suhteessa omiin vanhempiinsa. Etäisyyden ottaminen voi antaa myös mahdollisuuden rakentaa uutta suhdetta vanhempien ja aikuisten lasten välille. Useimmiten ihmissuhteille on tärkeää antaa mahdollisuus.

Välirikko aikuisen lapsen ja vanhempien välillä saattaa vaikuttaa myös muuhun lähipiiriin. Esimerkiksi lapsenlapsille suhde isovanhempiin on useimmiten arvokas ja tärkeä. Suhde tuo konkreettisesti lapselle esille elämäkaaren eri vaiheita ja niiden merkityksiä. Lisäksi se voi tuoda turvaa, iloa ja lisää ymmärrystä elämästä yleensä. Isovanhemmille lapsenlapset ovat suuri rikkaus ja usein heillä on rakkautta annettavanaan. Lapsen oleskelusta käynneistä isovanhempien luona on tärkeää sopia, ennen kaikkea lapsen etua silmällä pitäen. Lapsella on oikeus saada huolenpitoa, turvaa ja iloa läheisiltään. Yhdessä keskustellen voidaan luoda yhteiset, hyvät toimintatavat, jossa lapsen vanhempien kasvatusnäkemyksiä ja käytäntöjä kunnioitetaan, mutta myös huomioidaan se, mihin isovanhemmat tässä elämänvaiheessa kykenee ja haluaa sitoutua. Luottamus voi rakentua lastenlasten ympärille, vaikka aikuinen lapsi haluaisi muuta elämäänsä jakaa vain rajallisesti vanhempansa kanssa.

Aina tilanteet eivät korjaudu, vaikka toinen osapuoli sitä kovasti toivookin. Jos oma aikuinen lapsi, ei halua olla tekemisissä tai kohtelee vanhempaansa huonosti, esimerkiksi puhuu loukkaavasti, voi pohtia rehellisesti sitä, voiko asialle tehdä jotain. Ymmärtävä kirje, ehdotus ulkopuolisen avusta keskustelussa, saattavat auttaa. Jos tulee kerta toisensa jälkeen loukatuksi, kannattaa ottaa etäisyyttä ja antaa aikuisen lapsen löytää itse polku omassa elämässään. Aikuiselle lapselle voi kertoa, mikä tuntuu pahalta, miten itse aikoo toimia ja miksi. Hänelle voi myös kertoa, että on aina valmis olemaan tekemisissä, kun aikuinen lapsi on siihen valmis ja kun se voi tapahtua rakentavassa hengessä. Aikuista lasta ei kannata syyttää, arvostella eikä määritellä. Se veisi häntä vain henkisesti kauemmaksi, tai synnyttäisi hänelle tarpeen puolustautua, jolloin ei päästä aidosti rakentamaan yhteyttä ja kertomaan, mitä voisi yhdessä keskinäiseltä suhteelta toivoa.

Jos välit tähän tärkeään ihmiseen kuitenkin katkeavat, tai ovat tauolla, siitä voi seurata vaikea olo, surua ja masennuksen tunteita. Silloin on tärkeää pysähtyä oman jaksamisen äärelle. Omia tunteitaan voi hoitaa keskustelemalla luotetun läheisen kanssa. Usein terapiakäynneistäkin, vaikka vain muutamasta on apua, koska keskustelu auttaa ymmärtämään omaa tilannettaan ja tunteitaan. Ehkäpä terapeutin kanssa keskustelu avaa ymmärrystä myös aikuisen lapsen tilanteelle. Vaikeassa tilanteessa on hyvin tärkeää pitää itsestä huolta monin tavoin, etsiä oikeaa tapaa auttaa itseään. Kun vaikeimmat tunteet ovat hieman asettuneet, voi elämäntilanteen koittaa nähdä mahdollisuutena tutustua omiin tunteisiin, taitoihin ja selviämisen tapoihin. Niin kovin monista elämän tapahtumista joutuu, ja saa, selviytyä. On alettava etsiä iloa siitä, mistä sitä on tarjolla. Kun kohtaa vaikka ystävällisen ja avuliaan aikuisen, joka on saman ikäinen, kuin oma lapsi, voi mieleen hiipiä ajatus: ”kunpa saisin kokea tuon ihana yhteisen hetken oman tyttäreni tai poikani kanssa”. Sen hetken, ja tunteen voi elää läpi, ja ohjata sitten ajatukset kiitollisena siihen hyvään hetkeen, joka on juuri sinä päivänä tarjolla.

Kulkeminen oman aikuisen lapsen rinnalla voi olla jännittävä matka. Tuntuu välillä siltä, että aikuisen lapsen vastoinkäymiset elämässä vievät vanhemman aallonpohjalle ja onnistumiset taas onnen kukkuloille. Vanhempana on syytä muistaa: aikuisen lapsen elämä on hänen omansa, vaikka olen aina hänen vanhempansa. Hän tulee tekemään aikanaan virheensä ja toivottavasti oppimaan niistä jotain. Elämää voi elää monella tavalla. Meidän sukupolvemme teki omat valintansa ja seuraavat tekevät asiat omilla tavoillaan.

Marja Laakso
psykoterapeutti, perhe- ja pariterapeutti, työnohjaaja (STOry)

Kirjoittaja toimii terapeuttina ja työnohjaajana Väestöliiton Terapiapalveluissa