Blogisarja 2/3: Vanhemmuuden rakentuminen uusperheessä
Parisuhde pohjana, lapsi keskiössä
Uusperhevanhemmuuden rakentumisessa tärkeä resepti on pitää nousuissa ja laskuissa lapsi keskiössä, mutta ytimessä kuitenkin vähintään toisen puolison entisen perhe-elämän menneisyydelle perustettu parisuhde. Resepti, joka on määritelty uusperheelle ominaisten kehitysvaiheiden kautta, mutta ilman varsinaista manuaalia. Kehitysvaiheiden on tutkittu yleisesti sisältävän alun huumaa ja haaveita, keskivaiheen erilaisia rähinöitä ja poteroitumisia biologisin perustein, kuitenkin taas välittämistä ja lopulta vahvistumista ja vakiintumista. Miten tällaista keitosta osaa oikein lämpötiloin säädellä, niin ettei se pala pohjaan haastehetkissä?
Vanhemmuus rakentuu arjen kautta
Uusperheessä molemmilla tai vain toisella aikuisella voi olla biologisia lapsia, lapset voivat olla eri-ikäisiä ja kehitysvaiheisia ja heidän asumisensa biologisen vanhempansa kanssa voi olla määritelty hyvinkin erilaisin sopimuksin. Uusperheen hengittämisen kannalta tärkeää onkin saada vanhemmuus toimimaan lapsen etu edellä. Tuskinpa mikään aiemmassa elämässä suoraan opettaa toimimaan uusperhevanhempana, joten moni uusperhe saa kohdata arjessaan uusia ja yllättäviäkin tilanteita, joissa aikuisilla on hyvä olla ohjakset yhteisesti käsissään.
Miten suhde lapsiin syntyy?
Uusperhevanhemmuuden rakentumista vahvistavat tekijät riippuvat muodostuneiden perheiden ja yksilöiden taustoista kiintymyshistorioineen, uusparin yhdessäolon pituudesta, uusperheen perheytymisprosessista sekä perhedynamiikkaan liittyvistä tekijöistä. Uusperheen perheytyminen on sykleissä muodostuva prosessi, jonka olisi hyvä tapahtua ilman pitkäaikaisia, perheenjäseniä toisistaan eriyttäviä biologisin perustein muodostuvia ryhmittymiä.
Toimivassa uusperhevanhemmuudessa ei-biologisen eli sosiaalisen vanhemman olisi muodostettava suhdetta puolison kaikkiin lapsiin. Puolison osallistaminen lasten elämään vaatii joissain uusperheissä mahdollisesti aktiivisempaa roolia siltä vanhemmalta, jolla jo on lapsia. Toisaalta toisen aikuisen voi jo valmiiksi olla helpompi osallistua luontevammin perheen arkeen, lasten kanssa toimimiseen ja puolisoa tukevan vanhemmuussuhteen rakentamiseen, oli hänellä biologisia lapsia tai ei. On myös mahdollista, etteivät toisen puolison lapset syystä tai toisesta koskaan tule osaksi muodostunutta uusperhettä.
Epävarmuus ja ulkopuolisuuden tunteet
Uusperhevanhemmuuteen täytyy olla tilaa kasvaa sekä lapsella että aikuisilla, mutta lapsen etu on huomioitava korostaen hänen rytmiään. Ihmissuhteet perheen sisällä muuttuvat, kehittyvät ja usein syventyvätkin, mutta uusperheeseen sopeutumisen tekee vaikeaksi, jos ei tiedä, kuka on. Epävarmuus omasta asemasta ja roolista voi johtaa turhautumiseen ja pettymiseen.
Se, että vain toisella puolisolla on lapsi tai lapsia voi näkyä perheessä ulkopuolisuuden tunteena, kasvatuksellisina ristiriitoina sekä tunnetasolla monikerroksisina haasteina. Aikuisilta vaaditaan ymmärrystä uusperheen kehitysvaiheisiin kuluvasta ajasta, mutta samalla rohkeutta sekä itsensä että koko uusperheen hyväksymiseen.
Rakkaus toisen lapsia kohtaan ei ole pakollinen tunne, mutta kiinnostunut ja turvallinen aikuinen on yksi uusperheen toimivuuden edellytyksiä. Kiinnostumisen ja turvan osoittaminen toisen lapsille usein ruokkii myös toisen uusperhevanhemman uskallusta ja halua vastaavaan toisen lapsia kohtaan. Läheisyys voi rakentua hitaasti eikä se ehkä koskaan kohtaa asetettuja odotuksia, mikä taas ei ole este hyvälle arjelle.
Arki on uusperheen rakentaja
Entä, jos kiintyminen toisen lapseen pelottaa ja aikuinen hidastaa siksi suhteen luomista lapseen? Jos ex-puoliso ei näytäkään vihreää valoa lapsen ja uuden puolison suhteelle? Samat tuntemukset voivat olla myös lapsella suhteessa uuteen aikuiseen. Mitä, jos aikuiset eroavatkin ja lapset menettävät jälleen ihmisen tai ihmisiä elämästään?
Alussa annetun reseptin voi saada aukaistua myös arkisemmin, sillä arjen todetaan yleisesti olevan suurin uusperhevanhemmuuden ja uusperheen rakentaja, kuten ihmissuhteissa yleensäkin. Uusperheen yhteinen tekeminen vahvistaa vanhemmuutta ja siten koko uusperhettä, mutta arjessa olisi toki hyvä löytää tilaa myös lapsen ja biologisen vanhemman yhteisille hetkille.
Uusperheen yhteisten muistojen luominen, yhteinen arki, toki lomamatkatkin hitsaavat ihmissuhteita tiiviimmiksi. Puolisoiden olisi arjessa tärkeää puhua avoimesti tunteistaan ja kokemuksistaan, etteivät uusperheille tyypilliset ulkopuolisuuden tunteet erkaannutaa puolisoja, uusperhevanhempia toisistaan. Myös lapsille tätä puhumisen kulttuuria olisi hyvä mallintaa tunnetaitojen ja mielenterveydenkin näkökulmista.
Kirjoittajasta
Heli-Anna Immonen on koulutukseltaan sosiaalityöntekijä (YTM), kasvatustieteen maisteri (kasvatuspsykologia), uusperheneuvoja, neuropsykiatrinen valmentaja ja lyhytterapeutti. Lisäksi hän on suorittanut julkisen sektorin kaksivuotiset perheterapiaopinnot sekä Solmuja parisuhteessa -parineuvojaopinnot.
Heli-Annalla on laaja työkokemus perheiden kanssa työskentelystä, erityisesti vanhemmuuden haasteiden, uusperheiden monimuotoisten tilanteiden ja erotyöskentelyn parissa. Hän kohtaa työssään lapsia, nuoria, aikuisia sekä pariskuntia. Perheiden kanssa tehtävä työ on hänelle sydämenasia, ja hän nojaa työskentelyssään vahvuusajatteluun.
Asiakastyössä Heli-Annalle on tärkeää kuulla ja nostaa esiin asiakkaan oma ääni – oli kyseessä lapsi, aikuinen, pari tai laajempi perhe, yksilö- tai verkostotyön kontekstissa. Hän ajattelee, että asiakas on itse oman elämänsä asiantuntija, ja hänen tehtävänsä on kunnioittaa tätä yksilöllistä prosessia toimien kuulijana ja hoksauttajana yhdessä pohtien.
Heli-Annan vastaanotolle ovat tervetulleita pohtimaan askelmerkkejä polullaan niin yksilöt, parit kuin perheetkin – myös kertakäynnit ovat mahdollisia.
.
